"Olisin mielummin purjehtimassa, mutta talvellakin täytyy tehdä jotain."

maanantai 25. toukokuuta 2015

Naantalin Purjehdusseura ja juhlavuosi 2017



Olin viikonloppuna Naantalin venemessuilla esittelemässä ensi kertaa uutta yhteistyöprojektia, joka alkaa varsinaisesti vasta loppuvuodesta 2015. Kuvia tapahtumasta löytyy täältä.

Naantalin Purjehdusseura hallitus teki 14.1.2015 kokouksessaan merkittävän päätöksen seuran historian saattamiseksi yksiin kansiin historiateoksen muodossa. Tavoitteena on tehdä kovakantinen, noin 200-sivuinen teos, jossa kartoitetaan Naantalin Purjehdusseuran ensimmäiset sata vuotta. Kirja valottaa seuran historiaa osana kehittyvää Naantalia ja yhteiskuntaa. Teos ei ole kuvaus ainoastaan Naantalin Purjehdusseuran menneisyydestä, vaan se on kulttuurihistoriallinen kertomus Naantalin historiasta, sen ihmisistä, seurapiireistä, kylpyläelämästä sekä rakkaudesta saaristoon ja sen luontoon.

Purjehtiminen ja sen ympärille muodostunut toiminta on kokenut viimeisen sadan vuoden aikana huiman muutoksen. Laji on levinnyt herrasväen harrastuksesta koko kansan lajiksi. Sadan vuoden aikana venetekninen kehitys on muuttanut olennaisesti veneilyharrastusta. Kahvelipurjeiset puuveneet ovat vaihtuneet hiilikuidusta laminoituihin merten vinttikoiriin ja moottorit mahdollistaneet ihmisen siirtymisen paikasta toiseen ilman sitoutumista vallitseviin olosuhteisiin. Samaan aikaan Naantali on kaupunkina kehittynyt pittoreskista maalaiskaupungista merkittäväksi alueelliseksi  keskukseksi. Myös ympäröivä yhteiskunta ja sen asettamat puitteet ovat muuttuneet. Naantalin Purjehdusseuran 100-vuotinen historia seuraakin aikaansa ja sen muutoksia. Teos on ensimmäinen pursiseurahistoria, joka perustuu yhteiskunnan ja lajin kriittiseen tutkimukseen unohtamatta luettavuutta.

Kirja julkaistaan Naantalin Purjehdusseuran juhlavuonna 2017 ja teoksen kirjoittaa vapaa-ajanpurjehduksen historiaan erikoistunut merihistorioitsija Lauri Kaira. Sadan vuoden saattaminen kansiin on mittava projekti. Kirjan sisältö tulee perustumaan Naantalin Purjehdusseuran, Suomen Purjehdus ja Veneily ry:n (entinen Suomen Purjehtijaliitto) sekä muiden alueen pursiseurojen arkistoihin. Tarkoituksena on käyttää myös yksityisarkistoja sekä kerätä muistitietoaineistoa. Mikäli blogin lukijoilla on materiaalia tai tietoa liittyen Naantalin Purjehdusseuraan tai kuvia sen toiminnasta, voi rohkeasti ottaa yhteyttä allekirjoittaneeseen. Kirjan voi hankkia ennakkoon hintaan 60€/kpl, jolloin saa nimensä myös kirjan Tabula Gratulatoriaan, hankkeen tukijoiden listaan. Ennakkomyynnistä tietoja antaa seuran sihteeri Bettina Lumme (etunimi.sukunimi@nps.fi).
Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen lahjoitti Naantalin Purjehdusseuralle uuden kiertopalkinnon 29.7.1961. Luovutus tapahtui Kultarannassa pidetyn vastaanoton yhteydessä. Kuvassa: Martin Likitalo (vasemmalla), Urho Kekkonen, Leif Karlsson, Olavi Näsänen ja Tauno Viljanen. Kuva Raimo Likitalon arkisto.


maanantai 18. toukokuuta 2015

Ulos kammiosta: Miinanraivauksen muistopäivä sekä Wilhelm Carpelanin liittäminen Forum Marinumin museolaivastoon



Forum Marinumissa juhlittiin miinanraivauksen muistopäivää 12.5.2015 ja samalla museon kokoelmiin liitettiin satavuotias yhteysalus Wilhelm Carpelan. Keväällä 2015 tulee kuluneeksi 70 vuotta toisen maailmansodan miinanraivauksen aloittamisesta, johon myös Carpelan otti osaa. Muistopäivä olikin mitä oivallisin tilaisuus liittää yksi Suomen merivoimien vanhimmista aluksista merikeskus Forum Marinumin museolaivastoon.

Yhteysalus Wilhelm Carpelan valmistui vuona 1915 Helsingin Kone ja Silta Oy:n telakalta Venäjän rannikkotykistön käyttöön. Kasteessa se sai nimen S4 Kartesch. Alus oli osa neljän aluksen Ehrensvärd-luokkaa. Ennen toista maailmansotaa se toimi rannikkotykistön käytössä yhteysaluksena. Taistelujen tauottua Suomen ja Neuvostoliiton välillä, alus joutui mukaan Suomenlahden raivaustoimintaa, jonka jälkeen se palveli vielä 1970-luvun lopulle asti yhteysaluksena.

Toisen maailmansodan jälkeen miinat olivat jatkuva uhka kauppamerenkululle ja myös muille vesialueen käyttäjille. Itämeri oli laajalti miinoitettu ja Porkkalasta Naissaareen oli kulkenut sukellusveneverkko, jota oli vahvistettu myös miinoittein. Valvontakomission määräyksestä miinanraivaukseen osallistui yhteensä 200 alusta ja 2000 miestä. Miinanraivauksessa onnistuttiin hyvin ja suuremmitta uhrauksitta. Vain 28 raivaajaa menetti henkensä vaativassa ja vaarillisessa työssä. Raivaustyö suoritettiin vuosina 1945–1950, jonka aikana räjäytettiin tai purettiin 28 000 miinaa. Eräiden arvioiden mukaan Itämereen laskettiin toisen maailmansodan aikana 60 000–80 000 miinaa. Vaikka miinanraivausoperaatiota voidaan pitää menestyksekkäänä, voi miinoja tästäkin huolimatta löytyä lähinnä Suomenlahdelta silloin tällöin. Miinat aiheuttivat ongelmia eritoten kalastajille vielä pitkälle sodan jälkeen, sillä monet miinoista säilyttivät toimintakykynsä vuosikymmeniä. Vielä vuonna 1964 havaittiin 7 miinaa. Neuvostoliiton raivausoperaatio jatkui aina vuoteen 1957 asti, jolloin Itämerellä suoritettiin viimeinen raivaus hinattavalla raivaimella.

Yleisradion Elävästä arkistosta löytyy filmi miinanraivauksesta, jossa käy hyvin ilmi, millaista raivaus oli sodan jälkeen.

Fabian Wrede -luokan koulutusalus Wilhelm Carpelan ja
yhteysalus Wilhelm Carpelan

Siinä vaiheessa kun pääsin paikalle oli suurin osa ohjelmasta takana ja pieni sateentihku oli karkottanut suurimman osan kiinnostuneista joko sisätiloihin tai pois museon alueelta. Laivaston soittokunta oli soittonsa soittanut, mutta uusi museoalus oli auki ja siihen pääsi tutustumaan. Merikeskus Forum Marinumin henkilökunta esittelikin sitä suurella innolla ja alus olikin erittäin hienossa kunnossa. Laiturissa oli kiinnittyneenä myös nykyistä miinanraivauskalustoa ja koulutusalus Wilhelm Carpelan, jonne pääsi käymään. Voi sanoa, että sadassa vuodessa tekninen kehitys on mennyt eteenpäin.


M/s Wilhelm Carpelanin alkuperäinen telegrammi, joka palautettiin
aluksen ohjaamoon restauroinnin yhteydessä.



Telegrammin toinen pää konehuoneen puolella.


m/s Wilhelm Carpelanin perinnelaivarekisterilaatta ohjaamohytissä 


M/s Wilhelm Carpelan on liitetty perinnelaivarekisteriin, jonne voidaan nimetä merenkulun historian kannalta arvokkaita aluksia. Laivojen täytyy olla arvonsa mukaisessa käytössä ja kunnossa.  Wilhelm Carpelan on hyväksytty rekisteriin jo vuonna 1995. Alus hinattiin keväällä 2013 Turkuun, minkä jälkeen sille on tehty laajamittaisia kunnostustöitä. Se onkin erinomaisessa kunnossa restauroinnin jälkeen. Tutkija Mikko Meronen Forum Marinumista kertoi, että alus olisi vaikka heti valmis lähtemään uhmaamaan Airiston aaltoja. Verrattain ajantasaisen listan perinnelaivarekisteristä löytää Museovirasto sivuilta.







sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Peter Tallberg – In Memoriam

Lounastauko veneessä ei saa menoa haitata. Kuvitusta Arto Terosen ja Jouko Vuolteen teoksesta Urana olympiakisat – Peter Tallbergin tuulinen elämä.

Kilpapurjehtija ja pitkänlinjan olympiavaikuttaja Peter Julius Tallberg menehtyi syöpään lauantaina 16.5.2015 77-vuotiaana.

Tallberg osallistui kilpapurjehtijauransa aikana viisiin olympialaisiin vuosina 1964–1980. Ura alkoi Tokion olympiaregatasta ja jatkui aina Moskovan olympialaisiin. Ensimmäisessä olympiaregatassa hän kilpaili veljensä kanssa Star-luokassa, jolloin he saavuttivat neljännen sijan. Samana kesänä veljekset olivat voittaneet luokan EM-regatan. Tallberg päätti olympiakilpailijauransa Tallinnan vesillä, jolloin hän purjehti Staria poikansa Mathiaksen kanssa. Kaikkiaan Peter Tallberg osallistui 29 olympiakisoihin Helsingin olympiakisoista 1952 lähtien.

Purjehdusuran lisäksi Tallberg tunnetaan pitkäaikaisena olympiavaikuttajana. Hän toimi Kansainvälisen Olympiakomitean jäsenenä vuodesta 1976 aina kuolemaansa saakka. Suomen Olympiakomitean jäsen hänestä tuli jo vuonna 1973. Tallberg johti myös Kansainvälistä purjehtijaliittoa vuosina 1984–1994 ja toimi Suomen Liikunta ja Urheilu ry:n toiminnanjohtajana vuosina 1994–1999.

Tammikuussa 2015 järjestetyssä Suomen urheilugaalassa Tallberg palkittiin elämänurapalkinnolla. Suomen Purjehdus ja Veneily ry. myönsi liiton kultaisen ansiomerkin maaliskuussa 2015 elämäntyöstä purjehdusurheilun hyväksi. Kirjapaja julkaisi Arto Terosen ja Jouko Vuolteen kirjoittaman Urana olympiakisat: Peter Tallbergin tuulinen elämä -teoksen vuoden 2014 lopulla.

YLE:n uutinen Peter Tallbergin kuolemasta

Video Peter Tallbergin elämästä YLE:n sivuilla

Video Urheilugaalasta YLE:n sivuilla

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Mitä luin tänään: Eero Lehtisen Suomalaiset sankaripurjehtijat – Kahvelipurjeista skiffeihin


Lehtinen, Eero: Suomalaiset sankaripurjehtijat: Kahvelipurjeista skiffeihin. John Nurmisen säätiö, 2015. 208 sivua, 180 kuvaa.

Eero Lehtinen on lyhyen ajan sisässä julkaissut toisen kirjan. Uusin teos Suomalaiset sankaripurjehtijat: Kahvelipurjeista Skiffeihin käsittelee suomalaista kilpapurjehdusta sen alkuajoista lähtien. Vaikka teoksen viitekehys on kilpapurjehdus kuten edellisessä kirjassa, ei sitä kuitenkaan voi verrata vuosi sitten julkaistuun kirjailijan omaelämänkerrallisiin muistelmiin. Kyseessä on tietokirja, joka osittain sivuaa myös Lehtisen omaa uraa. Teoksen julkaisun myötä John Nurmisen säätiö on avannut uuden sivun merihistorian kustannuslinjassaan. Se on kustantanut ensimmäisen vapaa-ajanpurjehdusta käsittelevän tietokirjan, jolle toivottavasti seuraa myös jatkoa.

Kirjan johdannossa Lehtinen ihmettelee kilpapurjehdusta käsittelevän suomenkielisen kirjallisuuden vähäistä määrää sekä suppeaa näkökulmaa ja toteaa, että kaiken kattava suomenkielisen kilpapurjehduksen "kuka kukin on" -teos on odottanut tekijäänsä. Tässä Lehtinen on oikeassa. Purjehduskirjallisuutta, joka käsittelisi suomalaisen vapaa-ajanpurjehduksen ja siihen kiinteästi liittyvän kilpapurjehduksen historiaa suomeksi, mutta myös ruotsiksi on verrattain vähän.

On kuitenkin huomattava, että vanhimmat pursiseurat, BSF, NKJ, ASS ja monet muut seurat ovat teettäneet varsin laadukkaita historiikkeja vuosien varrella. Mainittakoon, että Airisto Segelsällskapin ensimmäinen historiikki on jo vuodelta 1890 ja sen jälkeen seura on julkaissut kaksi muuta teosta vuosina 1925 ja 1965. Seuraava ilmestynee juhlavuoden 2015 aikana. Myös BSF ja NJK ovat historiansa aikana julkaisseet useita teoksia. Viimeisin NJK:n kolmeosainen teossarja on kirjoitettu pääosin ruotsiksi, mutta kirjojen lopusta löytyy suomenkieliset abstraktit. BSF teki vuonna 2006 kulttuuriteon ja julkaisi Risto Ennekarin kirjoittaman 150-vuotishistoriikin molemmilla kotimaisilla kielillä.

Vaikka historiikkeja usein vaivaa luettelomaisuus on viime aikoina ilmestynyt kerronnallisesti ja jopa tutkimuksellisesti korkeatasoisia historiikkeja. Esiin voi nostaa esimerkiksi professori Yrjö Kaukiaisen ja kumppanien kirjoittaman Suomalaisen Pursiseuran 75-vuotisteoksen tai Merikarhujen historiikin. Myös Anna Sivulan kirjoittama Turun Työväen Pursiseuran 100-vuotisteos hakee vertaistaan. Siinä on aidosti pyritty yhteiskunnalliseen analyysiin ja tutkimukselliseen otteeseen.

Varsinaista akateemisen mittapuun täyttävää tutkimusta on myös verrattain vähän, vaikka muita urheilulajeja on tutkittu varsin runsaasti suomalaisissa yliopistoissa. Aiemmin olen täällä blogin puolella kirjoittanut Soili Puukon pro gradu opinnäytetyöstä sekä muutamasta muusta tieteellisestä artikkelista liittyen vapaa-ajan purjehduksen ja kilpapurjehduksen historiaan. Maininnan ansaitsee myös Hannu Kujasen artikkeli Herrasväen harrastuksesta jokamiehen urheiluksi – Purjehdusurheilun synty ja järjestäytyminen Turussa. Edellä mainittujen lisäksi pro gradu -tasoisia opinnäytetyön suomalaisen pursiseurahistorian alkuajoista on julkaissut Magnus Hannukainen. Viimeisimpänä allekirjoittanut on kirjoittunut sivuainetutkielman Turkulaisten pursiseurojen toiminnasta ja diskursseista maailmansotien välisenä aikana. Väitöskirjoja aiheesta ei ole toistaiseksi kirjoitettu ainoatakaan.

Lehtisen kirjalle ja John Nurmisen Säätiön uudelle kustannuslinjalle on siis tilausta. Suomalaisen vapaa-ajan purjehduksen ja kilpapurjehduksen historia on pääosin kirjoittamatta. Näin ollen on hyvä kysyä, miten Lehtinen onnistuu uudessa avauksessaan?

Lehtisen teksti on yhtä sujuvaa kuin edellisessä teoksessa. Se on mukaansatempaavaa ja johdattelee lukijan mukavasti läpi purjehdusurheilun vuosikymmenien. Teksti, kuvat sekä taitto tukevat toisiaan ja välillä lukija voi kuvitella olevansa maailmanympäripurjehduksella Atlantin aalloilla tai Kap Hornia kiertämässä. Lehtisen johdattelevan narratiivin lisäksi juuri kuvilla on tärkeä osuus kirjan rakennetta. Kuvatoimituksesta on vastannut Hannu Bask, joka on myös ottanut monet teoksen kuvista.

Temaattisesti kirja on jaettu kolmeen osa-alueeseen: ensimmäisiin pursiseuroihin, olympia-purjehtijoihin ja valtameripurjehtijoihin. Sanomattakin lienee selvää, että teoksen pisin ja parhain osuus sijoittuu Lehtisen omaan erikoisalueeseen valtameripurjehdukseen, vaikka uudempi olympiahistoriakaan ei jää paljoa jälkeen kirjan parhaista sivuista. Lehtinen on omaan varsin suorasukaiseen tyyliinsä ruotinut urheilijavalintoja, jotka aina eivät olleet täysin kiistattomia, saati helppoja. Tätä voi pitää erittäin rohkeana, sillä suurinosa purjehtijoista ja urheiluvaikuttajista on vielä elossa.

Kirjoittaessaan valtameripurjehduksesta Lehtinen on elementissään. Kirjan merkittävin anti on suomalaisen valtameripurjehduksen historian kertomisessa. Lehtinen käy läpi kaikki merkittävät valtamerikilpapurjehtijat toisen maailmansodan jälkeen. Mukaan tosin olisi voinut mahduttaa muutaman Itämerenkin kiertäjän, sillä ilman heidän panostaan ja suhteitaan historia voisi olla toisenlainen. On mielenkiintoista ja perusteltua, että Lehtinen hakee historiallisen jatkumon ammattimerenkulun piiristä. Suomen ensimmäinen pallonkiertäjä löytyy jo 1700-luvulta. Herman Spöringin kiersi Kap Hornin, mutta hänen matkansa jäi puolitiehen. Spöring kuoli punatautiin jossain päin Intian valtamerta vuonna 1771. Toisena esikuvana Lehtinen nostaa esiin Gustav Eriksonin viljalaivojen käymät nopeusennätyskilpailut 1920- ja 1930-luvuilla. Toimituksellisesti päätös on erittäin onnistunut, sillä kyseisillä matkoilla tavoiteltiin niitä samoja asioita, kunniaa ja arvonantoa, joita myös myöhemmät kilpailijat ovat tavoitteleet läpi kilpapurjehduksen historian. On kuitenkin muistettava, että vapaa-ajankilpapurjehduksessa, olkoonkin että laji on nykyisin ammattimaistunut, on yksi merkittävä ero ammattimerenkulkuun. Siinä missä kilpapurjehtijat lähtevät vapaaehtoisesti kiertämään maailman meriä, täytyi merimiesten kabinboysta kapteeniin pakosti kohdata kuohuvan meren raivo ja vaarat. Heillä ei mahdollisesti ollut vaihtoehtoa valita. Heidän oli pakko purjehtia ansaitakseen elantonsa.

James Cookin ensimmäisen maailmanympäripurjehduksen (1768–1771) mukana oli myös turkulainen kelloseppä ja kasviteiteilijä Herman Spöring. Hänestä tuli tiettävästi ensimmäinen suomalainen Kap Hornin kiertäjä ja vieläpä idästä länteen. Retkikunnan alus HMS Endeavour ajoi karille Australian länsirannikolla heinäkuussa 1770. Miehistö vietti rungon korjauksen aikana nykyisen Cooktownin alueella lähes seitsemän viikkoa. Tutkimusryhmän jäsenet pääsivät tekemään luonnontieteellistä tutkimusta ja solmivat samalla tuttavuuksia Australian alkuperäisten asukkaisen eli aboriginaalien kanssa. Kirjan kuvitusta. Kuva Juha Nurmisen kokoelmat, Helsinki.

Lehtinen on nähnyt suuren vaivan kartoittamalla uudemman kilpapurjehduksen historiaa aikalaislähteistä. Teksti ja lähdeluettelo antavat ymmärtää, että ainakin osaa tapahtumien henkilöistä olisi haastateltu tietokirjaa varten. Tämä on merkittävä teko, sillä vain harvoin historioitsija pystyy tavoittamaan kohteensa suoraan. Osa 1980-luvun kilpapurjehtijoistakin on siirtynyt toisille kilpakentille. Välillä teoksen sivuilla voi huomata, että Lehtinen on pyrkinyt yhteiskunnalliseen analyysiin, josta kumpuaa mielenkiintoisia tuloksia. Kertoessaan BOC Challenge 1986–1987 -yksinpurjehduskisasta tai vuosien 1989–1990 Whitbread maailmanympäripurjehduksesta voi havaita kuinka maailma on muuttunut. 1980-luvun Suomi tuntuu kovin etäiseltä. Vastaavanlaista valtamerikilpapurjehduksen juhlaa ei ole Suomessa koommin koettu vaikka Ruotsissa tähän on pystytty. Lehtinen tuo kutkuttavasti esiin monia pieniä faktoja ja yhdessä omaelämänkertansa kanssa lukukokemus on huikea, vaikka epätarkkuuksiakin kirjan sivuilta löytyy.

Eräissä kohdin paistaa pieni kiire. Pohdin paljon lukiessani, olisiko kirjaan kirjoittamiseen ja toimittamiseen käyttää hieman enemmän aikaa. Kiire on heijastunut kahteen tekijään. Jossain kohdin pieniä yksityiskohtia on jäänyt tarkentamatta ja temaattinen kokonaisuus ei ole täysin eheä. Vaikka kirjan alku on varsin mielenkiintoinen, voi samat asiat löytää seurojen historiikkien sivuilta. Kirjan sisällön kannalta olisi ollut perustellumpaa käsitellä laajemmin kilpapurjehduksen tematiikkaa. Suomalainen vapaa-ajanpurjehdus ja siihen kiinteästi liittyvä kilpapurjehdus oli yleiseurooppalainen ilmiö (mukaan lukien Pohjois-Amerikka), joka liittyi omistavan luokan tapakulttuuriin ja koodistoihin. Ei ollut aivan sattumaa, että kilpailu vakiintui pursiseurojen välisen yhteistyön kivijalaksi.

Lehtinen käsittelee johdannossa vain kolmea ensimmäistä pursiseuraa, joilla eittämättä on tärkeä rooli lajin vakiintumisen kannalta Suomessa. Mukaan olisi kuitenkin ehdottomasti pitänyt liittää Wiborgs Läns Segelföreninigin esittely, koska sillä oli keskeinen asema Airiston, Hangon ja Helsingin sekä Suomenvedenpohjan sinisillä kilpakentillä. NJK:n, ASS:n ja WLS:n lähes veljellinen suhde kilpailuareenoilla oli se merkittävä tekijä, jolle nykymuotoinen harrastus rakennettiin. Vaikka muut pursiseurat, kuten BSF osallistuivat muutamilla veneillä kilpailuihin, ei niiden panos ollut lähellekään sitä, mitä kolmen veljeksen tekemä työ oli lajin hyväksi.

Toisaalta olisi ollut mielenkiintoista lukea ulkomaisen kilpapurjehduskulttuurin synnystä ja kuinka eräät kilpailut vakiintuivat purjehdusurheilun Graalin maljoiksi. Vaikka tiettävästi yksikään suomalainen venekunta tai purjehtija ei ole ollut tavoittelemassa maailman vanhinta edelleen kiertävää kiertopalkintoa America's Cupia, olisi käsittelyyn voinut nostaa pohjoismaisen Kultapokaalin, jonka historia on varsin värikäs myös suomalaisesta näkökulmasta. Tämä olisi ollut helppo sitoa kohtaan, jossa Lehtinen käsittelee Sinebrychoffin pokaalia, joka America's Cupin ja Kultapokaalin lisäksi on kansainvälisestikin merkittävä palkinto.

Viipurilaisen Harry Wahlin 10mR Nina otti hopeaa Tukholman olympiavesillä 1912. Kirjan kuvitusta. Kuva: Kansainvälinen olympiakomitea.

Varhaisiin kiertopalkintoihin tiivistyykin kilpapurjehduksen henki ja syy miksi olympialaiset eivät kiehtoneet niin suuresti purjehtijoita ennen toista maailmansotaa. Varhaisemmat palkinnot olivat muodostuneet jo legendaarisiksi ja niitä tavoiteltiin usein rahaa ja vaivoja säästämättä ennen modernin olympialiikkeen syntyä. Lehtisen kirjasta jää pois koko joukko sankaripurjehtijoita, jotka ennen kaikkea ansaitsivat paikkansa teoksessa, joka tituleeraa itseään kilpapurjehduksen "kuka kukin on" -teokseksi. Paikkansa olisivat ansainneet niin Henrik Ramsay, Hemming Elfving, Leuto Pajunen ja moni muu. Tästä syystä kirjaa voikin hyvällä syyllä kutsua olympia- ja valtamerikilpapurjehduksen "kuka kukin on" -teokseksi. Suomalaisen kilpapurjehduksen kokonaivaltainen historia ja henkilögalleria odottaa vielä kirjoittajaansa.

Kirja loppuu melko luonnollisesti viimeisimpään suomalaiseen valtamerikilpapurjehtijaan Thomas "Tompe" Johansoniin, joka on ottanut osaa kahteen Volvo Ocean Race -kilpailuun. Teos loppuu kuitenkin  kuin varkain. Olisin kaivannut pientä yhteenvetoa tai mahdollinen epilogia loppuun. Vaikka tällä hetkellä käynnissä olevassa Volvo Ocean Race -kilpailussa ei ole yhtään suomalaista osanottajaa, olisi Lehtinen voinut rakentaa epilogin tulevaisuuden arvelujen varaan. Loppuvuodesta 2014  Leopard by Finland -niminen joukkue rikkoi ARC 2014-kilpailussa Atlantin ylityksen ennätyksen ja voitti samalla koko kilpailun. Vaikka kilpailumiehistö oli osittain veneen omistajan puolesta vanhoja valtamerikisakonkareita, oli purjehdusmiehistöstä puolet suomalaisia. Joukkueen puhemiehenä ja kilpailussa ruorimiehenä toiminut Samuli Leisti on ilmoittanut, että joukkueen pidemmän aikavälin tähtäimenä on osallistua mahdollisesti jo vuonna 2017 alkavaan Volvo Ocean Race -kilpailuun. Uuden valtamerikilpapurjehtijoiden sukupolven esiintuominen olisi sitonut kirjan lopun mukavasti ensimmäisten suomalaisten purjehtijoiden perintöön, joka alkoi yli 150-vuotta sitten. Vaikka kilpapurjehduksesta on muodostunut ammattilaisten areena, on se silti viimeisiä lajeja, joissa mukaan voi päästä myös harrastuspohjalta. Ajatus suomalaisesta joukkueesta on erittäin kutkuttava ja jää nähtäväksi milloin sinivalkoiset värit liehuvat uuden VOR-veneen perässä.

Kirjan loppuun on lukijan iloksi koottu lista keskeisimmistä valtameripurjehduskilpailuista sekä niiden suhteista. Aakkosellinen hakemisto on erittäin hyödyllinen lukijalle, joka ei ole aivan selvillä kaikista kilpapurjehduksista. Suomalaiset sankaripurjehtijat on kriittisistä huomioista huolimatta hyvä perusteos, joka jokaisen purjehduksesta kiinnostuneen kannattaa hankkia omaan kirjahyllyynsä. Pienistä puutteista huolimatta Suomalaiset sankaripurjehtijat: kahveleista skiffeihin avaa merkittävällä tavalla kilpapurjehdusurheilun suomalaista näkökulmaa ja historiaa.

Purjehdus VOR-veneellä kovissa olosuhteissa on rankkaa työtä – Seurusteluun ei jää aikaa eikä voimia. Kirjan kuvitusta. Kuva: Puma, Amory Ross.