Kurkistus kirjaan: Marjo T. Nurmisen Maailma piirtyy kartalle – Tuhat vuotta maailmankartan historiaa

Marjo T. Nurminen; Juha Nurminen (toim.) Maailma piirtyy kartalle – Tuhat vuotta maailmankartan historiaa. John Nurmisen säätiö, 2015. 352 sivua.

Sain tänään käsiini John Nurmisen säätiön uusimman julkaisun Maailma piirtyy kartalle – Tuhat vuotta maailmankartan historiaa. Kirja on Marjo T. Nurmisen viisivuotisen kirjoittamistyön tulos ja kolmaskymmenes John Nurmisen Säätiön kustantama kirja. Siihen kulminoituu myös kirjan päätoimittaja Juha Nurmisen, John Nurmisen Säätiön hallituksen puheenjohtajan, elämänikäinen karttaharrastus. 

Kirjoitan kirjasta laajemman katsauksen jahka ehdin, mutta jo nyt on varmaa, että iltalukemiseksi en kirjaa ota. Vaarana on yöunien menettäminen. Kuten aikanaan kirjoitin John Nurmisen säätiön julkaisemasta ja Seppo Laurellin kirjoittamasta kirjasta Valo merellä – Suomen majakat 1753 - 1906, myös Maailma piirtyy kartalle -teos on melkoinen järkäle, eikä suotta. Se sisältää huomattavan määrän karttoja ja kuvitus on ennennäkemättömän laaja. Kirja esittelee laajasti suomen kaksi merkittävintä karttakokoelmaa: Kansalliskirjaston A. E. Nordenskiöldin kokoelman ja Juha Nurmisen maailmankarttakokoelman.

Kirjan kirjoittaja Marjo T. Nurminen tunnetaan aikaisemmasta kirjastaan Tiedon tyttäret – Oppineita eurooppalaisia naisia antiikista valistukseen, joka on ensimmäinen suomenkielinen laaja yleisteos naisten oppineisuuden historiasta. Teos palkittiin vuonna 2008 Tieto-Finlandialla, joten odotukset ovat olleet korkealla uuden teoksen tiimoilla.

Arkeologina ja tiedetoimittajana tunnettu Marjo T. Nurminen aloitti kirjaan liittyvän tutkimustyön noin viisi vuotta sitten ja on siitä lähtien omistautunut karttatutkimukselle ja teoksen kirjoittamiselle. Suurimmat ja merkittävimmät varhaisten karttojen kokoelmat Euroopassa löytyvät Lontoon The British Librarysta, Pariisin Bibliotheque Nationale de Francesta ja Vatikaanin Biblioteca Apostolica Vaticanasta. Työ on ollut laaja ja sen huomaa kirjaa selaillessa.

Kirjaa ei lue päivässä tai edes kahdessa. Sen parissa vierähtää varmasti viikko jos toinen. Tekstin lisäksi kirjan sivuilla on lukuisia karttoja, joita kannattaa pysähtyä tarkastelemaan. Kirjan painotyö ja taitto on laadukasta. Jo ensi silmäyksellä kirjaan voin sanoa, että jokaisen karttoista kiinnostuneen kannattaa se itselleen hankkia. Kirja on Suomen ja koko maailman, mittakaavassa merkittävä teos.

Kirjan englanninkielinen laitos The Mapmakers’ World – A Cultural History of the European World Map julkaistiin jo viime viikolla Lontoossa Royal Geographical Societyssa, mutta tänään teosta juhlittiin Suomessa. Kuvia teoksen englanninkielisen laitoksen julkaisutilaisuudesta löytyy säätiön Facebook -sivuilta.

Lisää kirjasta, sen tekijästä ja Suomen toisesta merkittävästä karttakokoelmasta löytyy YLE:n, HS:n ja John Nurmisen säätiön omilta sivuilta.

Pala purjehdushistoriaa: "Kyll kaffe o...

Kuvakaappaus Ahti-lehdestä vuodelta 1930, Rauman Purjehdusseura. Seurue on päätynyt viettämään kaffe tai gonjakki -taukoa saariston helmaan Rauman lähettyvillä.

Eilen jaoin kuvan, jossa omalaatuisesti tiivistyi brittiläinen purjehdushuumori. Tänään vastaan tuli taas vanha tuttu kuva, joka hymyilyttää aina. Rauman giel yhditettynä purjehdushuumoriin ei voi olla vetämättä hymyä korviin asti.

Tarkkaavaisimmat tosin huomaavat, että kuva on kieltolain ajalta. Asetus alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista, myynnistä, kuljetuksesta ja varastossapidosta kumottiin vasta  5. huhtikuuta 1932 voimaan astuneella uudella väkivoimalailla. Joten gonjakin nauttiminen on ollut kiellettyä kuvanottohetkellä, ja vaikka kuva olisi otettu ennen kieltolain säätämistä kuvan ja tekstin julkaisemista voi pitää kannanottona vallitsevista olosuhteista valtakunnassa.

Kuvaa vasten on mielenkiintoista pohtia purjehdusseurojen suhtautumista alkoholiin kieltolain aikana. Pursiseurat tunnettiin vieraanvaraisina ja ilmapiiriä pidettiin hyvin lämpimänä sekä länsimaisena kaupunkien seurapiireissä. Perinteet olivat arvossaan ja venekunnan kaikkia miehistönjäseniä kohdeltiin arvovieraina. Oman pursiseuran, kaupungin ja veneiden kunniasta sekä tavoitteista pidettiin huolta.

Juhlat seurahuoneistolla saattoivat yltyä varsin riehakkaiksi, ja vaikka vuoteen 1932 oli voimassa edellä mainittu kieltolaki, alkoholin estoitta nauttiminen ei ollut tavatonta. Ulkopuolisilta suljetut klubitilat mahdollistivat suhteellisen vapaan käytöksen ja näistä kosteista illoista on harvemmin välittynyt tietoa seurojen historiikkien kautta, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Purjehtijoilla oli hyvin läheiset suhteet joko ruotsalaisiin purjehtijoihin, joiden kautta käsiin saatiin hienoja alkoholijuomia, tai saaristolaisiin ja virolaisiin, jotka salakuljettivat alkoholia Suomeen. Professori Yrjö Kaukiainen on esittänyt, että veneettömien jäsenten, niin kutsuttujen verantapurjehtijoiden, suuri määrä 1920-luvulla olisi johtunut edellä mainitusta seikasta.

Alkoholin käyttöä ei kuitenkaan aina katsottu hyvällä ja sääntöjen rikkojia rangaistiin, mikäli he olivat olleet häiriöksi seuran tukikohdassa tai muuten aiheuttaneet pahennusta ja siten langettaneet varjon seuran maineen ylle. Suhtautuminen alkoholiin oli koko kieltolain aikana muutenkin hyvin kaksijakoinen.

Ylemmän yhteiskuntaluokan piirissä suhtautuminen oli vapaampaa ja esimerkiksi Airisto Segelsällskapin leikkimielisissä kilpailuissa Pikku-Pukin ympäri oli palkintoina jopa punssipulloja. Vaikka Åbo Segelklubin alkuperäinen emäyhdistys Arbetets Vänners i Åbo piti raittiuskahvilaa Ruissalon Yleisen käytävän yhteydessä ja wrightiläisen työväenliikkeen ideologiaan kuului vahvana alkoholismin kitkeminen työväestön keskuudesta, ei se estänyt pursiseuran jäseniä käyttämästä alkoholia – etenkään kun ulkopuolisia ei ollut paikalla.

Perinteiset tavat elivät hyvin vahvana taustasta riippumatta. Turun Työväen Pursiseuran piirissä suhde alkoholiin oli tiukinta kuten yleensäkin työväenliikkeen piirissä, millä vanhastaan oli luja side raittiusliikkeeseen. Tämä ei kuitenkaan estänyt jäsenistöä käyttäytymästä railakkaasti seuran saarella. Yksittäisten seuralaisten ylilyönneistä, huonosta käytöksestä ja viinapirun aiheuttamasta murheesta huolimatta seurojen tukikohdat olivat paikkoja, jonne mentiin viihtymään ja tapaamaan kanssapurjehtijoita.

Kaffea ja gonjakkia olkaa hyvä!

Kirjoitus perustuu allekirjoittaneen sivuainetutkielmaan: ”Vast’edes on huolehdittava siitä, että säilytämme tämän kunnia-aseman” – Turun alueen pursiseurojen toiminta ja diskurssit 1917–1939, Turun yliopisto, 2014.

Pala purjehdushistoriaa: "One of the necessary...

The British Library, "The Best Cruise on the Broads. With useful hints on hiring, provisioning and manning the yacht; clothing; angling; photography, etc ... Illustrated by the author", 1895

"Kaikki paitsi purjehdus on turhaa", kertoo vanha sananlasku, mutta näyttää briteilläkin olleen sana hallussa. Kuvateksti on ohittamattoman koruton, mutta kertoo kaiken oleellisen purjehduksesta. Lausahdus, "One of the necessary essentials of sailing cruise is a yacht[…]", pätee myös nykypäivänä ja sitä täydentämään vielä jatkoksi, " […] and of such there are many of all shapes and sizes [in the World].

Mitä luin tänään: Arto Terosen ja Jouko Vuolteen Urana olympiakisat – Peter Tallbergin tuulinen elämä.

Teronen, Arto ja Jouko Vuolle: Urana olympiakisat – Peter Tallbergin tuulinen elämä. Kirjapaja, 2014. 206 sivua.

Pitkän linjan urheilutoimittajat Arto Teronen ja Jouko Vuolle julkaisivat Peter Tallbergin elämäkerran loppuvuodesta 2014 puoli vuotta ennen hänen menehtymistään syöpään. Teosta tehdessään kaksikko ei ollut tästä vielä tietoinen, mutta kirjan sivuilla taistelu syöpää vastaan nousee esiin yhtenä kamppailuna elämän varrella, osana Tallbergin henkistä testamenttia purjehduksen, perheyrityksen ja olympialiikkeen parissa.

Urana olympiakisat -teos keskittyy kolmeen näkökulmaan: Tallbergin purjehdukseen, liike-elämään ja urheiluvaikuttamiseen. Elämä oli tapahtumarikas, kuten kirjan kustantaja summaa: ”Tallbergin elämä ei ollut tuulista ainoastaan purjehtijana, vaan myös muussa elämässä hän on joutunut kokemaan sekä myötä että vastatuulia, oli kysymys sitten perheyrityksen liikejohdosta tai paikoista suomalaisen urheiluelämän päättävissä elimissä.” Moni asia on tullut vastaan Tallbergille sattumalta, mutta mikään ei ilmaiseksi.

Veljekset ja isä Tallberg Tokion olympialaisissa vuonna 1964. Purjehduksien välissä Henrik puunasi venettä ja Peter "piilotteli" proteesiaan maissa veneen puolella. – Kirjan kuvitusta

Teos ei tarjoa suuria yllätyksiä tai paljastuksia olympialiikkeestä ja voi siten olla pettymys niille, jotka kaipaisivat tarkempaa tietoa Salt Lake Cityn talviolympiakisoihin kytkeytyneestä KOK:n lahjusskandaalista. Toisaalta kirja näkökulmastaan käsin tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen KOK:n historiaan ja Tallbergin perhe-elämään ja ajatuksiin omasta elämästä ja purjehduksesta.

Laajemman arvostelun kirjasta voi lukea syksyllä ilmestyvästä Suomen urheiluhistoriallisen seuran vuosikirjasta 2015. Vuosikirja sisältää myös allekirjoittaneen vertaisarvioidun artikkelin Herrojen huvista koko kansan iloksi – Purjehdusurheilun organisoitumisen vuosina 1856–1961. Seuran vuosikirjaa on saatavissa Urheilumuseosta (Helsinki), Hiihtomuseo (Lahti), hyvin varustetuista kirjakaupoista (mm. Tiedekirja, Helsinki) sekä useamman niteen erikoistarjouksena suoraan seuralta sen ilmestyttyä.

"Mustaan puuroonkin" kyllästyy – Peter Tallberg nauttimassa merillistä lounasta veneen kannella. Lounastauko veneessä ei saa menoa haitata. – Kirjan kuvitusta.

Kuvia meiltä ja maailmalta

Kuten jo muutamat lukijat ovat huomanneet, Purjeita kuivaamassa -blogi löytyy nyt myös Pinterest-palvelusta. Pinterestistä löytyy tulvaisuudessa blogikirjoituksiin temaattisesti liittyviä kuvia, jolloin ne muodostavat digitaalisen näyttelyn. Palvelun sivuilta löytyy myös purjehdukseen liittyviä muita kuvia, joista ei ole vielä kirjoitettu.

Pinterestiin on jo nyt koottu muutamia kokonaisuuksia, joita voi käydä katsomassa. Erityisinä herkkupaloina mainittakoon kuvat John F. Kenedystä pursien kansilla ja upeat otokset purjehtijalegenda Virginie Hériotista. Kokoelmat eivät ole valmiita ja ne täydentyvätkin vähä vähältä uusien kuvien tullessa vastaan.

Purjeita kuivaamassa löytyy Pinterestistä osoitteesta: http://www.pinterest.com/Kuivatpurjeet/

Purjehdusurheilu ja metsästys lyövät kättä

Eugen Ellménin purjevene Viola-niminen purjevene saaren rannassa mukanaan viiden (tai oletettavasti kuuden) miehen metsästysseurue koirineen. Huomaa purjeveneen rullattu etupurje. Kuva: Uudenkaupungin museo, 1900–1929.

Syksy tekee tuloaan ja sen myötä alkaa myös metsästyskausi. Elokuun puolella alkoi sorsastus ja eilen jäniksen metsästys. Selaillessani Finna-tietokantaa vastaani tuli mielenkiintoisia kuvia Uudenkaupungin museon kuvakokoelmasta. Neljän kuvan sarjassa miehet ovat lähteneet metsästysretkelle Uudenkaupungin saaristossa purjeveneellä. Kuvissa tulee hyvin ilmi, miten molemmat harrastukset nivoituivat yhteen ja niihin liittyvät yhdistykset saivat alkunsa. Molempien juuret löytyvät 1800-luvun alusta, vaikka yhdistystoiminta alkoi vasta 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

Itämeren pohjoiset ja rosoiset rannikot saarineen ja luotoineen tarjosivat hyvät mahdollisuudet purjehduksen harrastamiseen Suomessa ja Pohjoismaissa jo ennen harrastajien organisoitumista pursiseuroiksi. Ensimmäiset rekisteröidyt avonaiset huviveneet eivät, juuri eronneet pitkään käytössä olleista saaristolaisveneistä, almågebåteista joilla kalastusta ja yhteydenpitoa saariston ja mantereen välillä oli harjoitettu. Monet näistä veneistä olivat kuljettaneet omistajiaan kalastus-, metsästys-, ja muille huviretkille saaristoon jo vuosia ennen yhdistystoiminnan alkua. Näistä ajoista on kuitenkin jäänyt vain satunnaisia viitteitä kirjeisiin sekä sanomalehtien mielipide- ja ilmoituspalstoille. (Kujanen 1997, 226–227; Kaukiainen 2003a, 15; Kaira 2014, 1.) Ennen näitä kuvia en ollut nähnyt kuvamateriaalia kyseisistä retkistä ja vaikka oheiset kuvat ovat vasta 1900-luvun puolelta on mielenkiintoista havaita, että venemallissa on viitteitä vielä saaristolaispursiin, vaikka se selvästi on tehty jo vapaa-ajantoimintaa varten.

Metsästysseurue jossain päin Uudenkaupungin saaristoa. Kuvaan on otettu koirat sekä aseet. Ilmeisesti metsästys on aluillaan sillä riistaa ei kuvasta löydy. Ilma on jo verrattain viileä sillä osalla seurueesta on enemmän vaatteita päällä, kuin kesäisen purjehdusvaatetus tunnuksineen. Kuvassa Eugen Ellmén, Herman Winter, Omar Ertman ja Werner Levison. Kuva: Uudenkaupungin museo,1900–1929.

Temaattisesti molemmat lajit purjehdus ja metsästys ovat herrasmiesurheilun, sportin ilmentymiä. Molempien tavat ja käytänteet kumpuavat yläluokkaisesta kulttuurista ja Euroopan hoveista. Vapaa-ajan purjehduksen ja metsästyksen perussisältö ja -arvot alkoivat muodostua 1800-luvun aikana. Siinä missä purjehdus osuu yhteen merenkulun ammattimaistumisen kanssa, osuu metsästyksen muuttuminen harrastuksessa yhteen sen vaihtuessa pääelinkeinosta sivutuloksi. Viimeistään 1800-luvulla metsästys nousi yläluokan suosituksi vapaa-ajanviettotavaksi ja metsästys sai uudenlaisen aseman herrasväen virkistyksenä. (Partanen Jouni 2011, 17; Kaira 2014, 1.)

Purjehdus ja metsästys yhdistysten perustaminen osuu samaan ajankohtaan ja näin ollen molempien organisoituminen oli osa yleistä modernin joukkojärjestäytymisen syntyä. Ensimmäinen purjehdusseura perustettiin Poriin vuonna 1856 ja ensimmäinen metsästysseura Finska Jaktförening sai alkunsa vuonna 1865. Pursi- ja metsästysseuroilla perustettiin nousevan urheiluaatteen pohjalle ja tärkeää oli oikeianlaisen lähestymistavan ja hengen omaksuminen. (Partanen Jouni 2011, 17–18. Kaira 2014, 1–2.)

Molemmilla oli myös osuutensa osansa uutta nousevaa modernia yhteiskuntaa. Molempien lajien yhdistyksiä voidaan pitää välittäjäorganisaatioina, jotka toimivat kansalaisten ja viranomaisten välikätenä. Pursiseurat kontrolloivat veneiden rekisteröintiä ja metsästysseurat metsästyslupia. Molempien lajien yhdistyksiin kuuluminen oli kunnia-asia ja niiden jäsenyys tuotiin esiin koristeellisilla jäsentodistuksilla ja sertifikaateilla,  joilla koristeltiin säätyläis- ja porvarikotien seiniä. On myös huomattava, että siinä missä ensimmäiset metsästysseurat perustettiin tuomaan järjestystä epäselviin metsästysoloihin, oli ensimmäisen purjehdusseurojen tarkoituksena organisoida sekavaa kilpailutoimintaa. (Alapuro ja Stenius 1989,  23–27; Kaira 2014. 2–3.)

Metsästysseurue poseraa valokuvaajalle Uudenkaupungin saaristossa. Kuvan keskelle on asetettu nk. vaarinkaljapullo, jonka sisältöä voimme vain arvuutella. Mukana ovat olleet ainakin Carstensen, Helmer Winter, Sigur Stenroos, Herman Winter, Axel Blom, Hugo Malmlund ja Hannes Vilkki. Kuva: Uudenkaupungin museo, 1900–1929.

Lopulta metsästystä ja purjehdusta harrastettiin varmasti sen tuoman ilon vuoksi. Varhaisissa kuvissa välittyykin vapautuneisuus kaupungin tiukasta etiketistä ja kuvien henkilöt ovat monesti rentoutuneita. Kuvien kompositiot poikkeavatkin jonkin verran virallisista kuvista ja on oletettavaa, että ne on tarkoitettu yksityiseen käyttöön, muistoiksi iloisista ja mukavista retkistä saaristoon.

Herrojen ilmeistä päätellen metsästysretki on onnistunut. Hymyä ei ole tarvinnut maanitella esiin vanhoiltakaan herroilta. Metsästäjien parhaat ystävät ovat päässeet kuvassa paraatipaikalle. Miehet vasemalta alkaen Molander, Omar Ertman, Eugen Ellmén, Nils Jörgensen ja Herman Winter sekä Diana-koira. Ellménin oikealla puolella on ilmeisesti saaliiksi saatuja riistaeläimiä, joista yhden pää on näkyvissä. Kuva: Uudenkaupungin museo, 1900–1929.